The first scene happened when we were leaving on an earlier visit. Anni and HM, her mother, went to a room that had a sofa and a window to the yard, so that Anni could watch as I and P were leaving. Anni got on the sofa and suddenly fell with her right foot between the sofa and the radiator. HM asked her if she was hurt, and A said "no", but seemed distraught nonetheless. HM urged on - I don't remember everything as clearly as I'd like - and Anni finally started to cry in her lap to get the hurt and shock out.
That brought to mind what I had learned from Raising Our Children, Raising Ourselves, about children needing support with facing their emotions. The very least they need is for the adults around to allow for emotional expression, and not prevent it with for example avoidance or providing distractions (some of the ways of denying children their emotions Aldort lists in her book). This situation stayed with me for days, and I felt admiration for HM's mothering. What HM did was more than allowing Anni to have her feelings, what she did was to support her in becoming emotionally aware, resilient and facing her feelings.
It is common to think that children are very emotional and easy with their feelings and think that what adults do wouldn't have much of an effect, or, even worse, that emotional expression is not important. The truth is that children are resilient but the resiliency comes from being able to live with your emotions as they come, and not fear that you lose the respect or love of the adults around you if you show your hurt. Aldort promotes being there for the child (not stopping emotional expression) and not adding drama to the situation. Aldort has made clear that children follow adults' expectations and can be seriously stunted by adults' attitudes. Unexpressed emotions stay with children, awaiting later release, seriously hampering the child's well-being if that time never comes. A couple of days ago I realised that I waited my whole childhood and youth for a situation to fully exist, for safety to have my emotions. Now I'm building that, slowly and painfully.
What I learned is that Anni needed in that situation both that her emotions are taken seriously, and that she is supported in expressing them: this is what I feel that HM did.
The second event happened as I was playing with Anni. I'm somewhat a favourite with her, and we have some games that we play together. One of those is Anni doing something on the mattresses at her room and me following and repeating whatever she is doing. An example would be theatrically falling on the mattress or kicking our feet in the air making funny sounds.
Yesterday as we were playing Anni turned forcefully on the mattress and hit her head to a closet door. I was quite sure that she would be hurting. I remembered that I want to allow Anni to feel her feelings and move on, and I asked her if she was hurt. She said no, but I said something else, trying to suggest that it is okay to be hurt. I asked if we would get her mother, and A said no. I wonder how I could know when Anni's no means that she is afraid her emotions won't be accepted and when it does mean that she genuinely doesn't feel the need to get her mother for support.
She was silent for a while but allowed me to stroke her back slowly. (I stopped for a while and continued as she stayed in the same position. I'm conscious of the possibility of forcing children physical closeness they don't know how to prevent and I really hope that what I did felt comfortable and supporting to Anni). I hope that I allowed Anni to have her feelings. It's possible that something stayed unexpressed and Anni's parents will face the emotions later on. I'm happy to know that Anni has parents who can support her emotionally. After a while Anni got up and said something about the door, and I reciprocated by saying that it is sturdy or something to that effect.
Now I wonder if that situation went as best it could. Maybe it's safest for Anni not to express all her hurt with me. I don't think that I was attached to Anni either hurting or not hurting, and I was genuinely trying to just allow Anni her feelings. Situations like this make a life, emotions unexpressed can deeply prevent present life. When declined a chance to express and feel our emotions we become afraid of them, and feel that who we are fully is unacceptable. I wish for Anni a sense that everything that she is is fully loved, and that she can move on from any feeling.
Hei
VastaaPoistaHaluaisitko kommentit mieluiten enganniksi? Voisin yrittää englanniksikin, mut en usko kovin hyvin onnistuvan. Väsy ja aivojumi.
Minulla on melkein kolmevuotias lapsi, jonka kanssa olen pyrkinyt alusta asti toimimaan mahdollisimman lapsilähtöisesti ja lasta kunnioittavasti silti tallomatta omia tarpeitani. Tasapainoilua siis. Jokainen lapsi toki on erilainen ja voi hyvin olla, että Anni koki sinut niin vieraaksi, ettei oikein tiennyt mitä tekisi jos sattui. Mä uskon, että silloin jos omat vaistot eivät juoksuta itseä samantien hakemaan vanhempaa apuun, kannattaa kuunnella lapsen toiveita ja toimia niiden mukaan. Se paitsi tukee lapsen luottamusta siihen, että aikuinen kuuntelee ja ottaa hänen sanomansa vakavasti, myös tukee ajatusta siitä, että asiansa kannattaa sanoa suoraan. Itse en halua lukea lasta liikaa eleistä, varsinkaan varmistamatta häneltä tulkintani oikeellisuutta, jotta hän oppisi miten kerrotaan omista tarpeistaan ja että on olennaista varmistaa, että kummallakin on mahdollisimman sama käsitys tilanteesta. Kaksivuotiaalta voi kysyä, saako silittää.
Muistan itse miten kovin epävarma oli alussa, kun opetteli ihan uutta ajattelutapaa vuorovaikutussuhteessa lapsen kanssa eikä vielä ollut kovin hyvä käsitys siitä, miten sitten missäkin tilanteessa kannattaisi. Pääasia on, että yrittää. Kokemus ja ajatusten jäsentyminen mielessä kyllä auttaa hiljalleen. Ainakin minulla. Sama pätee varmaankin tähän prosessiisi NVC:n kera. Tarvinnet sulatteluaikaa asialle ennen kuin ehkä olet kunnolla valmis toteuttamaan asiaa käytännössä.
Meillä on lähisuvussa parillakin ihmisellä (jännästi toinen minun sisareni ja toinen puolisoni sisar) tapana kiekaista ilmoille "ei sattunut" heti jos joku lapsista kaatuu tms. Minusta se on ihan hirveä tapa. Käsittääkseni tarkoitus on auttaa lasta tilanteessa, siis ettei heittäytyisi tilanteeseen kauhistellen mukaan ja tekisi asiasta isompaa kuin se onkaan, mutta minusta tuollainen tuomio ennen kuin lapsi on edes ehtinyt tajuta sattuiko vaiko ei, on aika ongelmallista. Hankalaa on myös se, etten vieläkään osaa ottaa asiaa puheeksi näiden ihmisten kanssa. Haluaisin voida perustella asiani kunnolla ja osaisin tehdä sen paljon paremmin kirjallisesti. Haa, ehkä kirjoitan sähköpostia. Kiitos tilaisuudesta laittaa aivosolut muljaamaan :-)
Olen yhä ihastuksissani siitä, että kirjoitat näistä asioista.
Hei E,
VastaaPoistaOtan mielelläni kommentteja millä tahansa kielellä!
Mietin myös tuosta Annitilanteesta että ei sekään olisi ollut hyvä jos olisin ollut juoksuttamassa äitiä paikalle vastoin lapsen ilmaistua tahtoa. Toistaalta muistan kyllä omasta lapsuudesta sen, että joskus toivoi että joku olisi nähnyt oman miellyttämisen taakse ja tajunnut että olisi tarvinnut aikaa prosessoida tai tukea tilanteissa (se tuli mieleen kun Aldort kirjoittaa, että lapsen kokemuksen mukaan hänen mielipahansa syyn pitäisi olla ilmiselvä vanhemmille), mutta en tiedä voiko Annin ikäinen jo niin syvästi toimia oletusten pohjalta? Toivon todella etteivät omat tiedostamattomat odotukseni ohjaa Annia sulkeutumaan tai miellyttämään.
Ja olet niin oikeassa siitä että kaksivuotiaalta voi kysyä! (Ja varmasti nuoremmaltakin...) Mulle on vielä suurta opettelua se miten lasten kanssa ollaan, ehkäpä siksi että itse lapsena ei koskaan kokenut tulleensa kuunnelluksi tai nähdyksi, ei ole vielä oikein malleja paremmalle toiminnalle käytännössä. Olen iloinen siitä että nyt elämässäni alkaa olla ystävien lapsia joiden kanssa voi tutkia itseään ja oletuksiaan.. ja epäilemättä kehitystä tapahtuu. Mukava kuulla että olet pystynyt kehittämään hyvää suhdetta lapseesi pikkuhiljaa.
Olen kanssa kiinnittänyt huomiota tuohon "ei sattunut!"-kommentointiin. (Mun lapsuuden perheessä sen muoto oli "ei ole mitään syytä itkeä".) Tuntuu että sen tarkoitus on lähinnä vakuuttaa vanhempaa itseään, kun ajatus siitä että lapsi saattaisi "niin pienestä" asiasta loukkaantua on vaikea? Kun taas lapsi tarvitsisi sitä että aikuinen ottaa hänen kokemuksensa tosissaan ja antaa sille tilaa; kuuntelee, ja kuten Aldort ehdottaa, validoi tunteen ja kokemuksen (en tiedä mikä olisi hyvä sana suomeksi, tarkoittanee tukea ilmaisua lukitsematta tai vahvistamatta tunnetta liikaa)...
Toivottavasti uskaltaudut jakamaan ajatuksiasi! Ja jos se ei suju niin kuin ehkä toivoisit, että voit olla itsellesi empaattinen.. Mullakin on suuria vaikeuksia sen kanssa että toisi omia näkökulmia rakentavasti mutta varmasti esiin. Siihen en ole juuri saanut tukea, ja nykyään tuntuu että mielipiteet ja ajatukset alkaa olla niin radikaaleja että niitä on vaikea vain jollakin yhdellä kommentilla välittää toisille. Tämä blogi on mulle sen ilmaisun opettelua, ja vähemmässä määrin oman ajattelun kehittymisen seuraamista.
Olisi kiva kuulla miten sun keskustelu sukulaisten kanssa etenee! Tämä on teema jota ollaan pohdittu yhden ystävän kanssa jolla on pieni vauva jota hän haluaisi suojella maailman usein niin lapsivihamielisiltä asenteilta. Ei olla vielä oikein keksitty mitään varmaa tapaa joka tilanteessa vahvasti voida puolustaa hänen tyttärensä oikeutta vain olla ja tulla kunnioitetuksi (sama prosessi varmaan kävisi kuten sun tapauksessa siihen että yrittää puolustaa niiden lasten maailmaa jotka eivät ole omia, vaikka se onkin varmaan vielä vaikeampi tilanne!). Mutta ajattelen että sekin että I yrittää on jo paljon, että hänen lapsensa varmasti jollakin tasolla tavoittaa sen asenteen. Toivon että ne ihmiset joiden kanssa olet yhteydessä ymmärtää että todellakin haluat heille ja heidän lapsilleen parasta etkä halua vain kritisoimisen halusta jakaa ajatuksiasi.
Hei,
VastaaPoistayritin jo toissa iltana kommentoida, mutta kommentti katosi johonkin... On mielenkiintoista lukea kokemuksistasi ja havainnoistasi Annin seurassa. Minä äitinä toimin Annin kanssa lähinnä vaistojeni varalta. Toki sitä miettii, miten haluaa lapsensa kasvattaa ja aiheesta tulee lasten isän kanssa paljonkin keskustelua, mutta käytännön tilanteet tulevat ja menevät, eikä niissä ehdi aktiivisesti miettiä käytöstään minkään teorian pohjalta. Enemmänkin tilanteita ehkä pohtii jälkikäteen ja miettii, toimiko oikein ja miten pitäisi toimia seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa.
Itsekin toivon, että Anni kasvaa ympäristössä, jossa hänelle sallitaan tunteet ja häntä tuetaan ja rohkaistaan niiden ilmaisemisessa. Toivon, että Anni pystyy kasvamaan ja luottamaan itseensä sellaisena kuin on. Samoja arvoja pidän pohjana myös työelämässä lasten parissa. Onneksi empatia kuitenkin mielestäni ainakin minun kohdallani on melko sisäsyntyistä, ja uskon siksi, että lapsen lohduttaminen ja tunteiden salliminen/rohkaiseminen tulee minulle luonnostaan.
Tiedän kyllä, millaista on elää miellyttäen toisia, koska olen itsekin ollut ja olen edelleen kiltti tyttö, joka pyrkii edelleenkin turhan usein ajattelemaan, miten toiset toivovat minut käyttäytyvän/toimivan.
HM